Tähän harrastukseen tuntuu liittyvän paljon tabuja - siis aiheita joista ei saa puhua. Yksi tabuista on riskit ja riskinotto.
Puhumattomuus riskeistä on tainnut ajaa tilanteeseen jossa riskejä otetaan yhtään niitä, tai niiden seurauksia ymmärtämättä.
Aiemmin riskit ja niiden hallitseminen oli osa valmennusta. Hannu Alho joka taisi olla crossivalmennuksen pioneeri Suomessa ymmärsi henkisen valmennuksen tärkeyden ja myöskin sen ettei kuljettaja voi kehittyä huipulle jos asioita ei ole käyty etukäteen läpi.
Niinpä valmennuksessa olikin ensimmäisenä asiana kysymys: Mikä on pahinta mitä voi sattua?
Vastaus tuohon on tietenkin ilmiselvä, mutta tuosta vähänkään järkevämpi voi ajatella asioita eteenpäin ja miettiä miten selvitään eteenpäin niin, ettei riskeistä koidu korjaamattomia seurauksia eikä urakehitys jää junnaamaan paikoilleen loukkaantumiskierteen vuoksi.
Jotenkin suurinta osaa nuorempia kisakuskeja ja heidän vanhempiaan ei tunnu riskit haittaavan, vaan niitä pidetään lajiin kuuluvina. Tämä on harhaluulo. Lajiin liittyy kyllä riskejä mutta suurin osa riskeistä on hallittavia. Asiat täytyy miettiä etukäteen läpi, tunnistaa riskit ja pohtia keinot joilla ne ovat voitettavissa. Riskeistä ei pääse eroon sulkemalla mieli niiltä tai kieltämällä niistä puhuminen.
Melkein voisin väittää, että moni loukkaantumisiin uransa lopettanut kuljettaja ajaisi vieläkin jos henkiseen valmennukseen olisi panostettu myöskin riskien ja niiden aiheuttamien seurauksien osalta, vääränlaiset riskit olisivat jääneet pois.
Mielessä on käynyt pari todellista vetomies tuttavaa joitten ura päättyi loukkaantumisiin, kuinka pitkälle menestykseen rahkeet olisivat riittäneet jos riskit olisivat olleet hallinnassa?
Oikein sääliksi käy ajatella asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti