Halutaanko lisää katsojia?
Jos halutaan niin minkälaisia; kuskien kaljoittelevia kavereita vai maksavia katsojia joista voisi löytyä uusia harrastajia.
Tähänastiset keskustelut asiasta ovat keskittyneet kaljaveikkojen houkuttelemiseen, onhan toki lauantai parempi ryyppypäivä kuin sunnuntai.
Entäs jos halutaankin niitä uusia harrastajia katsojien kautta, onkos tätäkään mietitty katsojien kannalta, tuntuu paremminkin, että laji haluaa käpertyä itseensä. Ehdotukset ovat olleet enemmänkin luokkaa kaljateltta.
Hommassa mättää muutamakin asia, ensin miten saadaan katsojia, toiseksi miten saadaan porukka viihtymään ja kolmanneksi kuinka saadaan innostumaan uudesta lajista.
Koko lajihan ei oikeasti kiinnosta kuin marginaalista ihmisryhmää, isollakaan tiedottamisella koko kaupunki ei saavu paikalle. Nyt vaan siitä pienestäkin tiedottamisesta puuttuu satunnaiselle katsojalle tärkeitä asioita kuten radan osoite, missä parkkipaikat ovat, maksaako parkkeeraus, paljonko pääsymaksu on, saako käsiohjelman, mikä on kisan aikataulu ym merkityksettömiltä tuntuvia asioita jotka kuitenkin voivat ratkaista lähteekö katsomaan vai ei.
Itse kisan seuraaminen on tehty lajista tuntemattomalle erinomaisen vaikeaksi. Luokkajakoja ei ymmärrä kukaan, MXJ-MXH-MX2-MX1 jne lähinnä herättävät hämmennystä, varsinkin kun eri lajeissa lyhennyksien merkitys on eri. Miksi hemmetissä tästäkin on pitänyt tehdä näin vaikeaa. Kuka tahansa taas ymmärtää luokat 125,250,500, Harrastajat, Nuoret, Naiset jne. Tätäkin asiaa on vaan tuijotettu niin lajin sisältä että normikatsoja on unohdettu täydellisesti.
Asia mikä myöskin hämmentää, on kisanumerot, nythän kärkikuskeilla saattaa olla kolminumeroinen kisanumero. Vaikea kuvitella, että tuollaiset numerot tarttuisivat kenenkään katsojan päähän. Sensijaan kun numerointi menisi edellisvuoden kymmenen parhaan mukaan ykkösestä kymppiin, niin olisi heti selvää kuka on kova kaveri ja jos sinne sekaan sattuu isompi numero niin sen nousevan kyvyn nimi ja numero jää eritavalla mieleen.
Lajin kannalta paras katsoja on lapsiperhe, tuntuu vain, että paras katsojaryhmä on vähiten huomioitu.
Melkein voisin veikata uusia harrastajia löytyvän helpoiten kun lapsille olisi pientä lajiin liittyvää ohjelmaa, pikkumopojen näytösajoa, esittelyä ja ehkäpä vaikka sähkömopojen koeajoakin. Kun lapset viihtyvät niin vanhemmatkin viihtyvät. Toki viihtyvyyttä lisää myöskin kunnossa olevat sosiaalitilat ja mukavat ruokailumahdollisuudet.
Monessa asiassa on menty lajia sisältäpäin katsoen, olisiko aika katsoa miltä touhu näyttää ulkoapäin.
Two Stroke Motocross. Tarinaa piikkisistä crossipyöristä ja välillä vähän muustakin...
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
tiistai 8. marraskuuta 2016
Mihin menet Suomicross?
Kysymystä kerrakseen. Enkä kyllä suoraa vastausta osaa antaa.
Epäilisin, että kukaan muukaan ei osaa. Ainakaan minkäänlaista suunnitelmaa tai tavoitetta ei ole tiedossa.
Mihin pyritään viidessä vuodessa? Kymmenessä?
Tuntuu lajissa olevan niin hetkessä elämistä, että aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja ne tulipalot tuntuvat syttyvän aikalailla merkityksettömistä asioista, viimeisin leimahdus taisi olla SM-kisapäivistä.
Tuommoiset leimahdukset ovat aivan järjetöntä voimavarojen tuhlausta. Ja noita leimahduksia tuntuu riittävän.
Hetkessä eläminen jatkuu kerhotasolla, samoin kuin yksilötasollakin.
Oltiinpa millä tasolla tahansa, niin tulevaisuuden tavoite täytyy olla olemassa. Täytyy myös olla suunnitelma tavoitteeseen pääsystä. Muuten koko kerhotoiminnassa ei ole järkeä.
Kun kyse on kuitenkin urheilusta, niin valmennuksenkin täytyy olla suunnitelmallista. Taitaa sitäkin vaivata hetkessä eläminen, jos valmennusta yleensä onkaan. Hyviä yrityksiä luoda valmennusjärjestelmää liiton taholta on ollut, mutta päävalmentajan siirtyminen muihin tehtäviin ei ainakaan helpota asiaa.
Lajivalmentaja kuitenkin on huippuluokkaa ja yhdessä lajipäällikön kanssa varmasti näkemystä riittää. Jämäkät ihmiset tietysti herättävät monenlaisia mielipiteitä, mutta eteenpäin ei mennä hyssyttelemällä.
Valmennuksen tulisi lähteä aivan aloittelijoista, on kyseessä sitten lapsi tai aikuinen. Nyky tilannehan on, että ensin ajellaan vuosia ilman opastusta ja opitaan harjoittelemaan ja ajamaan väärällä teniikalla. Kun väärää tekniikkaa on opeteltu vuosikausia, niin oikean tekniikan opetteleminen on lähes ylivoimainen ja vuosia kestävä tehtävä.
Kun sitten yritetään väärällä tekniikalla saada tulosta aikaan, menestysputken sijaan tuleekin loukkaantumisputki.
Valmennuksen puute johtaa muunmuassa käsitykseen, että isolla radalla ajaminen kehittäisi lasten ajoa. Asiahan on juuri päivastoin, mittasuhteet ovat aivan väärät pikkupyörille, seurauksena on olematon ajotekniikka ja ajoasento.
Monella kerholla on hyvä juniorirata, josta eväät menestykseen helpoiten löytyvät. Ne kerhot joilta junnurata puuttuu ovat kyllä pidemmällä tähtäimellä pahasti altavastaajina.
Kun pohjataso saadaan kuntoon niin lajilla on tulevaisuuttakin. Edellytyksenä on tietenkin johdonmukainen eteneminen portaalta portaalle. Määrätietoinen harjoittelu hyvällä opastuksella, kyky ottaa neuvoja vastaan, sekä suunnaton halu edetä, oli tavoite mikä tahansa.
Mielenkiintoista olisi nähdä liiton ja kerhojen tulevaisuuden tavoitteet ja suunnitelmat; ovatko näkemykset ihan toiset ;)
tiistai 11. lokakuuta 2016
Ykkösmopo 10 vuotta, 800 tuntia
Havaduin huomaamaan, että ykkösmopo täyttää pyöreitä. Syyskuussa 2006 sain nelipuolikkaasta mitan täyteen, hetken tuumaustauon jälkeen päätin hankkia piikin. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin Honda, soittelin kauppiaita läpi ja kyselin ylivuotisia, malli kun ei ollut muuttunut muuten kuin tarroiltaan. Miltään kauppiaalta ei tuntunut ylivuotisia löytyvän eikä kaupanteko tuntunut kiinnostavan muutenkaan. Kunnes tärppäsi, Takatalolta salosta löytyi kauppias jota kaupanteko kiinnosti. Myyjä totesi ettei ylivuotisia ole mutta ei ongelmaa, -07 mallit on just tulleet, laitetaan siihen ylivuotisen hinta niin homma on selvä. Näin tehtiin ja seuraavana päivänä ykkösmopo oli kotona :)
Tunteja on tullut keskimäärin 80/vuosi, aika normaali tuntimäärä. Mutta. Kun ottaa huomioon Rimpulan, joka siis tuli ylivuotisena syksyllä -07 ja johon on tunteja tullut samaa tahtia niin keskiarvo hyppääkin aikalailla. Yhteenlaskettu tuntimäärä tällä hetkellä on 1593 ja lisää tulee koko ajan.
Oikein täytyy hämmästellä kuinka mielettömän luotettavasti kumpikin on toiminut. Mitään syytä miksi noilla ei pääsisi tuhatta tuntia ei tule mieleen. Saas nähdä riittääkö ajointoa saada tuhat tuntia rikki jo ensi vuonna ;)
Ykkösmopon lookki vuodelta 2012, on se hieno :D
Tunteja on tullut keskimäärin 80/vuosi, aika normaali tuntimäärä. Mutta. Kun ottaa huomioon Rimpulan, joka siis tuli ylivuotisena syksyllä -07 ja johon on tunteja tullut samaa tahtia niin keskiarvo hyppääkin aikalailla. Yhteenlaskettu tuntimäärä tällä hetkellä on 1593 ja lisää tulee koko ajan.
Oikein täytyy hämmästellä kuinka mielettömän luotettavasti kumpikin on toiminut. Mitään syytä miksi noilla ei pääsisi tuhatta tuntia ei tule mieleen. Saas nähdä riittääkö ajointoa saada tuhat tuntia rikki jo ensi vuonna ;)
Ykkösmopon lookki vuodelta 2012, on se hieno :D
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Pätevä pellolla - Menevä metsässä. Rimpula 700h.
Spoorin suhteen näytti välillä tosi surkealle. Helmikuussa tuntui jo, että eiköhän tää ollu tässä. Ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa, kelit, jos nyt ei korjaantuneet niin ainakin paranivat. Mahdottomalta tuntunut 700 tunnin ylitys talvikeliltä toteutui sittenkin. Muutaman tunnin tuohon vielä ehtii saada lisääkin kun pakkaskelit näyttäisivät jatkuvan pääsiäiseen asti.
Oikein kunnon syvää lumispooria ei tänä talvena päässyt ajamaan metriäkään, mutta jääpähän jotain odotettavaa ensitalveksikin :).
maanantai 8. helmikuuta 2016
Pitkästä aikaa amerikanpoikien piikkivideo
Amerikka on ihmeellinen paikka, tuntuu ihan käsittämättömältä, että siellä kaverit voi tienata elantonsa tällaisia videoita tekemällä. Reseptinä tuntuu olevan joko linkuttelu tai kakstahtisoundi. Juonessa ei tunnu uusia käänteitä tulevan. Mikäpäs siinä, tosin eihän nämä enää hirveästi innosta. Innostaneeko sitten muita, mene ja tiedä.
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Se aika vuodesta
Ois taas spooripenailun vuoro. Rimpula näyttää kuvissa melkein oikeelta enskapyörältä. Valot ja kaikki, toimivatkin vielä. Pääsee oikein otsalamppuspooriin kunhan kuski pääsee flunssaviruksesta eroon.
Kesärenkailla tuli viimeksi ajettua joulupäivänä, jolloin tuntimittarissa lukemat 667. Mopojen yhteistunnit siis tuolloin 1407. Hondien eläkeikä on tuhat tuntia/mopo. Hetki siis vielä vierähtää ... :D
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Lajipäällikön FB kommentti Luken läheltä piti tilanteesta
Motocrossin lajipäällikkö kommentoi facebookin MX Safety ja Rata info sivuilla Luken videota ja sitä seurannutta keskustelua seuraavasti:
Tähän on pakko palata, koska aihe on vakava ja ongelmalle on pakko tehdä jotakin. Kysymys onkin, että mitä pitäisi tehdä ja kenen!
Viime vuosina on sattunut useita vakavia tapauksia, joista syntyneet vammat ovat olleet rajuja. Käsittääkseni melkein kaikki vakavat onnettomuudet on syntyneet valvomattomissa harjoitustilanteissa, joissa lisäksi ovat saaneet ajaa kaiken tasoiset kuljettajat ikään tai pyörän kokoon katsomatta. Pahinta jälkeä tulee juurikin noista tilanteista, joissa kuljettaja hyppää ”tuntemattomaan” ja sattuu yhteentörmäys.
Tuossa Luken tilanteessa ei onneksi sattunut mitään, huh huh. Syy ei ole yksin kenessäkään. Kaatunut kuljettaja on voinut loukkaantua niin pahasti, että ei kykene liikkumaan tai on saanut niin kovan tällin päähän, että on muissa maailmoissa. Ei voi syyttää kaatunutta. Hyppyrillä olevat ihmiset voivat olla täysin sivullisia katsojia, jotka ovat poikenneet katsomaan lajia. Ei heillä ole välttämättä mitään käsitystä mitä siinä radalla nyt tapahtuu, saatikka mitä heidän pitäisi tehdä. Ei voi olla sivusta katsojan vika. Luke ajaa niin kuin on ajanut satoja kertoja. Rutiini hyppyri, jonka hyppääminen on teknisesti hänelle helppo ja samalla saattaa jo miettiä illan saunaa. Ei siis ole Luken vika, täysi karmea yllätys.
Mitä voidaan tehdä, että tällaisilta todella vältytään?
Yksi on se, että radalla on aina lippumies (tai sähköiset valot) niissä jokaisessa paikassa, missä näkyvyys on 0 eikä kuski voi hypätessä tietää onko alla hirvi vai kaatunut kaveri. Toinen on se, että tehdään sellaisia hyppyreitä, joissa näkyvyys on hyvä ja taattu. Kolmas on se, että kuski ei hyppää silloin kun ei voi olla varma turvallisesta alastulosta.
Kuka näitä asioita voi muuttaa? Nyt radat pyörivät pääsääntöisesti meidän harrastajien itsemme toimesta. Kuulumme kerhoihin ja kerhot tekevät radat. Me emme voi vaatia kerhoilta tai liitolta lippumiehiä, emmekä sähkövaloja. Meidän pitää tehdä se itse. Kun haluamme ajaa turvallisesti ja harjoitella kovaa, niin vaadimme kaverit ja mekaanikot hyppyreille liputtamaan. Jos tuo ei onnistu, niin otetaan iisimmin ja jätetään hyppimättä. Jos lippumiehiä ei ole, niin jokainen tarkkailee vähän ketä ja minkä tasoisia kavereita on radalla. Pitää pystyä ottamaan huomioon muut kuljettajat ja niiden tuomat riskit. Kun emme voi olla varmoja mitä hyppyrin alla on, niin silloin otetaan riski ja sen riskin ottaa juuri sillä hetkellä hyppääjä itse.
Mutta onhan meidän kehitettävä toimintaa. Se on asenteiden ja kulttuurin muutosta. Hyväksytään nuo tosiasiat ja aletaan touhuamaan sen mukaan. Vaaditaan kaverit todella liputtamaan tai löysätään. Pidetään vetoharkat silloin kun baana on varmistettu. Toinen asia on se hyppyreiden rakentaminen. Bros Manninen on vuosikaudet paasannut hyppyreistä ja niiden näkemäalueista. Jos halutaan turvallisia hyppyreitä, niin näkemäalueet on huomioitava, jolloin se tarkoittaa mm. hyppyrin korkeutta. Nämäkin saadaan kuntoon jos halutaan, aletaan touhuamaan siellä kerhossa.
Hyvinkään alamäessä sattui paha tömäys noin viisi vuotta sitten. Itse olen paikkaa sen jälkeen jännittänyt. En sen takia, ettenkö pääsisi sitä teknisesti alas. Mietin jokaisella nousulla, että ketä oli mun edessä. Hyppään, jos olen varmasti nähnyt edessä menneen päässeen alamäkeen.
Olemme nyt tässä lajissamme uppoutuneet sellaiseen ajatuksen suohon, jossa syytämme aina muita. Milloin on toinen kuski tunari ja milloin puupää on hyppyrillä tai varikolla seisova katsoja. Vaadimme jatkuvasti kaikkea, pitää olla rata kunnossa ja lippumiehet paikoillaan. Mutta mikään ei saa maksaa, se on selvä koska tämä on muutenkin kallis laji…!
Lajiryhmä on tuonut sääntöihin asioita. Turvallisuustauluja ohjeineen, liputus suosituksia ja radanrakentamisen turvallisuusohjeita. Lisäksi on painotettu ajovuorojen merkitystä ja suositeltu niiden käyttöön ottoa kaikilla radoilla. Mikään ei auta, sääntöjä ja sanktioita voidaan tehdä vaikka kuinka paljon, mutta jos me harrastajat emme muuta asenteita, niin mikään ei muutu. Ja jos mikään ei muutu, niin loppuu tää harrastaminen. Viranomaiset ja vakuutusyhtiöt pitävät siitä huolen.
Aletaan siis porukalla muuttamaan asioita. Mietitään tätä kirjoitusta nyt jokainen vaikka yksi yö, niin se iso kuva ja yksi vaikuttaja löytyy. Minä ja me!
Hyvää ja turvallista crossivuotta 2016 kaikille. Radalla nähdään.
Tähän on pakko palata, koska aihe on vakava ja ongelmalle on pakko tehdä jotakin. Kysymys onkin, että mitä pitäisi tehdä ja kenen!
Viime vuosina on sattunut useita vakavia tapauksia, joista syntyneet vammat ovat olleet rajuja. Käsittääkseni melkein kaikki vakavat onnettomuudet on syntyneet valvomattomissa harjoitustilanteissa, joissa lisäksi ovat saaneet ajaa kaiken tasoiset kuljettajat ikään tai pyörän kokoon katsomatta. Pahinta jälkeä tulee juurikin noista tilanteista, joissa kuljettaja hyppää ”tuntemattomaan” ja sattuu yhteentörmäys.
Tuossa Luken tilanteessa ei onneksi sattunut mitään, huh huh. Syy ei ole yksin kenessäkään. Kaatunut kuljettaja on voinut loukkaantua niin pahasti, että ei kykene liikkumaan tai on saanut niin kovan tällin päähän, että on muissa maailmoissa. Ei voi syyttää kaatunutta. Hyppyrillä olevat ihmiset voivat olla täysin sivullisia katsojia, jotka ovat poikenneet katsomaan lajia. Ei heillä ole välttämättä mitään käsitystä mitä siinä radalla nyt tapahtuu, saatikka mitä heidän pitäisi tehdä. Ei voi olla sivusta katsojan vika. Luke ajaa niin kuin on ajanut satoja kertoja. Rutiini hyppyri, jonka hyppääminen on teknisesti hänelle helppo ja samalla saattaa jo miettiä illan saunaa. Ei siis ole Luken vika, täysi karmea yllätys.
Mitä voidaan tehdä, että tällaisilta todella vältytään?
Yksi on se, että radalla on aina lippumies (tai sähköiset valot) niissä jokaisessa paikassa, missä näkyvyys on 0 eikä kuski voi hypätessä tietää onko alla hirvi vai kaatunut kaveri. Toinen on se, että tehdään sellaisia hyppyreitä, joissa näkyvyys on hyvä ja taattu. Kolmas on se, että kuski ei hyppää silloin kun ei voi olla varma turvallisesta alastulosta.
Kuka näitä asioita voi muuttaa? Nyt radat pyörivät pääsääntöisesti meidän harrastajien itsemme toimesta. Kuulumme kerhoihin ja kerhot tekevät radat. Me emme voi vaatia kerhoilta tai liitolta lippumiehiä, emmekä sähkövaloja. Meidän pitää tehdä se itse. Kun haluamme ajaa turvallisesti ja harjoitella kovaa, niin vaadimme kaverit ja mekaanikot hyppyreille liputtamaan. Jos tuo ei onnistu, niin otetaan iisimmin ja jätetään hyppimättä. Jos lippumiehiä ei ole, niin jokainen tarkkailee vähän ketä ja minkä tasoisia kavereita on radalla. Pitää pystyä ottamaan huomioon muut kuljettajat ja niiden tuomat riskit. Kun emme voi olla varmoja mitä hyppyrin alla on, niin silloin otetaan riski ja sen riskin ottaa juuri sillä hetkellä hyppääjä itse.
Mutta onhan meidän kehitettävä toimintaa. Se on asenteiden ja kulttuurin muutosta. Hyväksytään nuo tosiasiat ja aletaan touhuamaan sen mukaan. Vaaditaan kaverit todella liputtamaan tai löysätään. Pidetään vetoharkat silloin kun baana on varmistettu. Toinen asia on se hyppyreiden rakentaminen. Bros Manninen on vuosikaudet paasannut hyppyreistä ja niiden näkemäalueista. Jos halutaan turvallisia hyppyreitä, niin näkemäalueet on huomioitava, jolloin se tarkoittaa mm. hyppyrin korkeutta. Nämäkin saadaan kuntoon jos halutaan, aletaan touhuamaan siellä kerhossa.
Hyvinkään alamäessä sattui paha tömäys noin viisi vuotta sitten. Itse olen paikkaa sen jälkeen jännittänyt. En sen takia, ettenkö pääsisi sitä teknisesti alas. Mietin jokaisella nousulla, että ketä oli mun edessä. Hyppään, jos olen varmasti nähnyt edessä menneen päässeen alamäkeen.
Olemme nyt tässä lajissamme uppoutuneet sellaiseen ajatuksen suohon, jossa syytämme aina muita. Milloin on toinen kuski tunari ja milloin puupää on hyppyrillä tai varikolla seisova katsoja. Vaadimme jatkuvasti kaikkea, pitää olla rata kunnossa ja lippumiehet paikoillaan. Mutta mikään ei saa maksaa, se on selvä koska tämä on muutenkin kallis laji…!
Lajiryhmä on tuonut sääntöihin asioita. Turvallisuustauluja ohjeineen, liputus suosituksia ja radanrakentamisen turvallisuusohjeita. Lisäksi on painotettu ajovuorojen merkitystä ja suositeltu niiden käyttöön ottoa kaikilla radoilla. Mikään ei auta, sääntöjä ja sanktioita voidaan tehdä vaikka kuinka paljon, mutta jos me harrastajat emme muuta asenteita, niin mikään ei muutu. Ja jos mikään ei muutu, niin loppuu tää harrastaminen. Viranomaiset ja vakuutusyhtiöt pitävät siitä huolen.
Aletaan siis porukalla muuttamaan asioita. Mietitään tätä kirjoitusta nyt jokainen vaikka yksi yö, niin se iso kuva ja yksi vaikuttaja löytyy. Minä ja me!
Hyvää ja turvallista crossivuotta 2016 kaikille. Radalla nähdään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)